European Schoolnet julkisti keväällä selvityksen
eurooppalaisten koulujen digivalmiuksista.
Tuloksiin kätkeytyi pikkuinen skandaali: huolimatta koulujen hyvästä varustetasosta
Suomi on digiosaamisen hännänpäätä. Vaatimatonta näyttäisi olevan erityisesti
opettajien osaaminen, uskallus kokeilla, käyttää. Kuinkahan näin voi olla? Tai
tärkeämmin, kuinka tästä ylöspäin?
Olen itse kieltenopettajataustainen ja edustan mielestäni
ajatusmaailmaltani ja alkuperäisiltä osaamisiltani suomalaisten kieltenopettajien
valtavirtaa. Uskaltaudun näin ollen analysoimaan tilannetta; aktiiviopettaja
hymyilköön vinosti sammaleiselle byrokraatille. Olen kuitenkin päässyt omassa
isossa virastossa jonkinlainen digipioneerin asemaan, mikä on vain vähän koomista.
En ole juuri käynyt alan kursseilla enkä ole millään tavalla teknisesti
taitava.
Jos veteen mielivä ei osaa kunnolla uida, kannattaa
varmistaa, ettei vedenvaraan tullessa käy hullusti. Jos kehtaa, voi hankkia
esimerkiksi pienet käsivarsien ympärille laitettavat ilmatyynyt.
Delfiininmuotoiset ovat minusta aina olleet kivat. Niin, uimataitoni ei ole
kohtalainenkaan.
Sama pätee tähän tvt-hypetykseen. Olen vain mennyt siihen
mukaan - kaikkihan kuitenkin ministeriä myöten polskuttavat samassa digitaalisen
innoituksen uomassa. Ihan kohta kyse voi olla jo paniikistakin: uudet
PISA-tulokset näyttävät Suomen pudonneen ja yhdeksi syyksi on jo nostettu opettajien
puutteelliset digitaidot.
Digivirrassa voi kantaa se, että sattuu oikeisiin kohtiin
pyörteitä ja on silloin aktiivinen. Minulle on käynyt juuri näin. Kun digiaika otti
ensimmäisen harppauksen eteenpäin 80-luvulla, satuin olemaan englannin- ja ruotsinopettajien
yhdistyksen sihteeri. Yhdistysten aktiivimiehet (niinpä) tahtoivat yhteiseen
toimistoomme tietokoneen. Se saatiin hallitusten vahvojen naisten empimisistä huolimatta.
Sihteerin piti ensinnäkin ymmärtää mennä uudistajien kelkkaan ja sitten todistaa,
että kallis hankinta ei ollut turha. Piti oppia kertaheitolla käyttämään
tekstinkäsittelyohjelmaa (WordPerfectin komentoja oppimalla oppi hiukan myös
tietotekniikasta). Seuraavalla vuosikymmenellä olin Vantaan sivistysvirastossa
hommissa ja sitten kohta kansainvälistämässä Vantaan va. ammattikorkeakoulua. Kaupungissa
oli kauhea lama mutta kouluissa ihmisiä, jotka ymmärsivät digiajan tulon
(terkut Jari K:lle Lumon lukioon). Sähköpostia oli lähettävä pitkän kaavan
mukaan mutta miten sillä säästikään aikaa. Varsinainen ihme tapahtui 90-luvun
lopulla, kun sähköpostien lähettäminen ulkomaille rupesi sujumaan. Vielä
ehdittiin sen vuosikymmenen lopulla kokeilemaan verkko-opetusta. Uskaltauduin
koekaniiniksi viron 1 ov
pilottikurssille. Väga hea!
Seuraavan kerran oli hypättävä digivirtaan puutteellisin
taidoin, kun virastoni 2010 käynnisti kansalliset kv-hankkeiden
koordinointiprojektit, ensin kolme, sitten vielä muutamia lisää. Sattui niin –
vai oliko se ollenkaan sattumaa – että vetäjiksi tuli vain digitaalisesti taitavaa
väkeä. Koordinaattorit julistivat heti kokouksissa ramppaamisen pannaan. He työskentelivät kukin vähintään Tampereen
mittaisen etäisyyden päässä Helsingistä, eivätkä halunneet panna aikaansa tai hankerahoja
kulkemiseen. Suurin osa hankekokouksista on tehty adobe connect pro
–ohjelmalla. Laskin vuosi takaperin (kun meinasivat ottaa minulta pois
henkilökohtaisen ac-lisenssin) että nettineuvotteluilla oli siihen asti
säästetty jo tuhansia euroja yhteiskunnan rahaa, ajasta puhumattakaan. Koordinaattorit
panivat minut myös pitämään webinaarin jo ensimmäisenä yhteisenä keväänämme. En
ole uskaltanut sitä itse katsoa vieläkään! Mutta idea selvisi: kohtalainenkin
webinaari oikeassa nettiosoitteessa tavoittaa isomman määrän kohdeyleisöä kuin
tavallinen livesemppa konsanaan. Nyt osaan jo tehdä itse webinaareja, tallentaa
ja hiukan editoidakin niitä. Ehkä jo pian osaan tehdä niistä oikein hyviäkin.
Tässä on vielä kerrottava, että viime keväänä kun minulla oli luvattuna tärkeän
haun tiedotuswebinaari niin eikö edellisenä iltana iskenyt mahatauti. Pidin sitten
webinaarin kotisohvalta ja hyvin meni. (Webinaarit ja flipped classroom –
olisiko paljonkin sovellettavuutta kouluun?)
Koordinaattorini ovat opettaneet minulle myös alun alkaen,
että sähköposti ei ole se kyökin kaappi jonne tungetaan kaikki tavara kiireessä
sikin sokin ja josta ei äkkiä etsittäessä löydä ainakaan sitä mitä tarvitaan.
Aloitimme siis heti hankeviestinnän yammer-nimisessä varsin ketterässä somessa.
Ensimmäisen hankevuoden aikana, kun meillä oli paljon uutta opittavaa,
jaettavaa ja ihmeteltävää, viestejä vaihdettiin yhteensä ainakin pari tuhatta. Entä
jos se viestien määrä liitteineen olisi seilannut muun aika vilkkaan sähköpostin
seassa? Pikku hiljaa on tullut opeteltua myös yhteisten asiakirjojen työstöä
netissä. Sama juttu taas: miksi vispata asiakirjaa sähköpostissa tai edes
somessa edestakaisin, sillä kun tarpeeksi on vispattu, versiot ovat taatusti
kuohkeasti sekaisin. Sama dokari yhteen yhteiseen paikkaan nettiin, siihen
työstöt ja kommentit viereen, jo etenee. (Pedagogille ideoita eikä vain?)
Minulla on siis jo kauan ollut todellisia tarpeita oppia
tietotekniikkaa, joko oma näytön paikka tai tarve tehdä työtä vähemmällä vaivalla
ja huolellisemmin tai sitten syynä on ollut ydinporukkani painostus. Joskus
pelissä (sic) on ollut silkkaa hauskuuden tavoitteluakin, mutta siitä ehkä
toiste.
Viestini osoitan niille opettajille ja byrokraateille, joita
digihommat eivät houkuttele: hankkiutukaa digitaitoisten hankkeisiin! Tehkää
toisten kanssa. Digitaitoinen mukaan ottaja voi olla oppilaskin, mieluummin
oppilaiden ryhmä. Hieno tilaisuus digitaitojen harjoitteluun on jokaisessa
koulussa, jossa on kansainvälistä toimintaa. Kokeilkaa työalustoja ja erilaisia
some-kanavia. Mikään ei mene rikki, juntturaan ehkä. Ainoa vaara on
tietoturva-asioissa, niistä kannattaa puhua koulun tai kunnan
tietoasiantuntijan kanssa etukäteen ja jälkikäteen. Muuten: uimaan vaan,
digivirta kantaa.
Pauccu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti